K O M E E T T A



Ohjaajan sana:


Tie vieköön, minne vie, jos johtaa se kohden taivasta tai leimuhun helvetin liekin.*

Olen viime aikoina pohtinut ja kummastellut kovasti sitä kulttuuria, jonka intohimoammatit ovat tässä individualistisessa yhteiskunnassa ympärillemme luoneet. Olen pohtinut sitä epävarmuutta, joka syntyy, kun omasta työstä tulee oma identiteetti. Että on löytänyt mehut jostakin, joka ajan myötä imee meidät kuiviin.

Oma käsitykseni oli hyvin pitkään se, että kaikesta pitää selvitä yksin. Jos ei selviä, niin se oli merkki omasta kyvyttömyydestä, saamattomuudesta tai aikamme suurimmasta kirosanasta: laiskuudesta. "Jos ei pärjää, niin kannattaa etsiä toinen ammatti." Tällä mentaliteetilla jaksoin painaa läpi myrskyt ja ikiroudat (tai ei nyt ihan), ja onnistuin ajan myötä kuvainnollisesti juoksemaan seinää päin. Uuvuin ja alkoi vuosien itsetutkiskelu ja kyseenalaistaminen.

Sairastuminen masennukseen oli elämäni merkittävämpiä virstapylväitä, jos sellaisia jonninjoutavia termejä haluaa tässä käyttää. Nyt käytin. Niin hyvässä kuin pahassa kaikki olennainen omassa itsessäni romuttui ja työntyi suurennuslasin alle. Jouduin lähes mahdottoman pohdinnan äärelle: Kuka minä olen, jos minusta irrottaa taiteilijan? Ja en sano, että minulla on edelleenkään vastauksia, ei missään nimessä. Totuus on, että kun aloin tätä näytelmää kirjoittamaan, en olisi pystynyt kirjoittamaan mistään muusta aiheesta. Tämä aihe on sentin päässä omasta nenänvarrestani, ja sen oli tultava näyttämölle juuri nyt. Mistään muusta en osaisi nyt puhua.

Tämä näytelmä syntyi tarpeesta, siitä palosta ja niistä lukuisista baarikeskusteluista, joissa ihmiset purkavat omia sisäisiä epävarmuuksiaan suhteessa siihen, miten haluaisi tulla määritellyksi ja kuulluksi. Ja se tuntuu ikuiselta oravanpyörältä, joka ei lopu, vaikka joku pakottaisi.

Toivon kovasti, että joskus kohtaisimme armon ja tajuaisimme, että ei tämä elämä ole niin vakavaa. Että loppujen lopuksi ketään ei kiinnosta. Itse tapaan ajatella lähes pakonomaisesti, mitä muut ihmiset minusta ajattelevat, ja itselleni lause: "ketään ei kiinnosta" on itselleni todella lohdullinen merkitsemään sitä, kuinka paljon omista mielikuvistani on vain oman pääni sisäistä kritiikkiä ja vaativuutta.

On niitä kehitysaskeliakin.

Tänä aamuna makailen sohvalla eikä minulla ole kiire minnekään. Olen äärimmäisen levollinen ja onnellinen siitä, että aion makoilla myös huomenna ja huomenna... Niin kauan, kunnes rauha ja lempeys kohtaa minun ruumiini...

... ja opin elämään jälleen.


Eero Leichner, ohjaaja ja käsikirjoittaja

Ensi-iltapäivänä 17.7.2020 klo 13.11.

*Mukaelma Kaarlo Uskelan runosta "Elämän taistelussa." (Pillastunut runohepo, 1921).




Rooleissa:

Radiojuontaja Aarne Kalliksen roolissa Timo Metsäpeura


Työryhmä:


Ohjaus ja käsikirjoitus: Eero Leichner
Lavastus: Monica Väre
Pukusuunnittelu: Havina Jäntti
Valosuunnittelu: Perttu Lähdesmäki
Äänisuunnittelu: Timo Metsäpeura
Visuaalinen suunnittelu & markkinointi: Kreeta Kallio



Kiitokset: Aarne Kallis - Radio Komeetta, Logan Paul




Ensi-ilta 17.7.2020 klo 19.00 Ylioppilasteatterin Studiossa

Muut esitykset:

Ti 21.7. / Ke 22.7. / To 23.7. / La 25.7. / Su 26.7. klo 15 / Ma 27.7. / La 1.8. / Su 2.8. klo 15 / Ma 3.8. / To 6.8. / La 8.8. / Su 9.8. klo 15   


Esityksen kesto n. 2,5h


Tervetuloa esitykseen!